Muiden palkat, ja erityisesti niiden suhde omaan, jaksavat kiinnostaa ihmisiä.
Törmäsin uutiseen ja sen kommentteihin (toisaalla, ei uutisen yhteydessä), joissa kerrottiin kuinka lentäjien palkat ovat aivan liian korkeat, vastuuta liioitellaan ja yhtä paskainen loppu tulee vielä ”bussikuskeille” kuin paperimiehillekin. Kateus voi ainakin hyvin.
Ensinnäkin, mikä ihmeen bussikuski? Lentäjä on lentäjä ja bussikuski on bussikuski, ja epäilisin, että jokainen tätä hellittelynimeä käyttävä ottaisi lomalennon jumbojetin ohjaimiin mieluummin koulutetun Finnairin lentäjän kuin vaikkapa jonkun HKL:n palkollisen.
Toiseksi, jokaisen euron, jonka työntekijät pystyvät näiltä pörssiyhtiöiltä omaan taskuunsa nappaamaan, suon heille mielelläni. Siis jos reaalisena vaihtoehtona on se, että samat eurot maksetaan joko palkkajohtajille bonuksena tai omistajille osinkoina.
Ei sillä, on mullakin vahvoja näkemyksiä eri alojen ja ammattien palkkauksen suhteesta, mutta pyrin pitämään kateuden ja oman palkkatasoni erillään näistä näkemyksistä. Tästä asiasta olen saanut useasti vääntää tuttavien ja kollegoiden kanssa, kun olen ilmoittanut olevani tyytyväinen omaan palkkaani ja vielä puolustanut esimerkiksi paperimiesten tienistejä.
Yleensäkin mulla verenpaine nousee rajusti, kun eri ammattiryhmät ovat tuloneuvotteluissa tai muuten kampittamassa toisiaan sen minkä ehtivät (Jos nuo saavat lisää niin kyllä meidänkin pitää jne.). Jos tässä asiassa halutaan jonkinlaiset rintamalinjat vetää, niin tänä päivänä toistensa vihollisia eivät todellakaan ole Suomalaiset palkansaaja-kuluttajat, maanviljelijät tai edes pk-yrittäjät, vaan näiden kaikkien pitäisi seisoa yhtenäisessä rintamassa globaalia markkinataloutta ja kansainvälisiä rahapelureita vastaan. Enkä tarkoita tällä valtiotason protektionismia, vaan sisäistä yhteisymmärrystä siitä, että jokainen euro, joka viedään maasta ulos sen sijaan että se pidettäisiin täällä, kaivaa maata näiden kaikkien ryhmien toimeentulon alta. Ja edelleen tähän yhteisymmärrykseen perustuvia konkreettisia valintoja.
Usein kuulee esitettävän, että kuluttajaa (siis ihan meitä jokaista) ei saisi syyllistää työpaikkojen siirtymisestä meiltä muualle, mutta tämä on mielestäni lähinnä hyssyttelevää paskapuhetta. Syyllistäminen ja syyttäminen ovat erikseen, mutta mielestäni asiaa pitää käsitellä siten, että kuluttajat ymmärtävät omat vaikutusmahdollisuutensa ja sitä myöten vastuunsa. Lyhyesti asian voi esittää siten, että joka kerta kun ostat ulkomaista kotimaisen sijaan, kasvatat todennäköisyyttä, että jonain päivänä myös sinun toimeentulosi edellytykset täällä ovat muisto vain. Ja tämä pätee niin yksilöihin kuin fyysiseen ympäristöön sidottuihin yrityksiinkin.
Kansainväliset yritykset ja muut, jotka ovat valmiita aina siirtymään sinne, missä suurimmat rahat liikkuvat, ovat luonnollisesti toista mieltä, mutta niille meistä, jotka pitävät kotimaastaan ja ovat kiinnostuneita sen tulevaisuudesta voi antaa muutaman lyhyen neuvon: Osta kotimaista ulkomaisen sijaan aina kun voit, ja mahdollisuuksien mukaan kohdenna kulutuksesi ylipäätään niin, että mahdollisimman suuri osa koko ketjua alkutuotannosta sinulle asti on Suomessa ja Suomalaisessa omistuksessa. Ulkomaisen ostaminen vain sen vuoksi, että kadehtii joidenkin toisten Suomalaisten palkkoja tai elintasoa on mitä suurinta typeryyttä.
Sori että meni saarnan puolelle, mutta mielestäni tämä on yksi tämän hetken ja tulevien vuosikymmenien suurimpia haasteita meille kaikille, jotka pitävät Suomesta ja taloudellisesta hyvinvoinnista ja haluavat nämä säilyttää.
Aina silloin tällöin kuulee esitettävän, että ihmishengelle ei voida asettaa hintaa. Asia voidaan sanoa monella tavoin, mutta pohjimmiltaan minä käsitän tällä haluttavan ilmaista, että ihmishengen hinta on äärettömän korkea. Tietysti ilmaisun voi ymmärtää toisinkin, mutta se toinen tulkinta (että hinta voidaan löytää, mutta siitä ei saa puhua) sulkee lähtökohtaisesti pois jatkokeskustelun mahdollisuuden.
Joka tapauksessa, jos unohdetaan idealistinen lässytys, tosiasia on se, että ihmishengelle voidaan määrittää hinta. Itse asiassa yhteiskunnan toiminnan mahdollistamiseksi se on pakko tehdä. Meillä esimerkiksi lainsäädäntöelimet, oikeuslaitos ja virkamieskunta määrittävät ihmishengen hintaa joka päivä. Ihmishengen hinta ei ole vakio, vaan se on riippuvainen monista aikaan ja ympäröivään yhteiskuntaan liittyvistä seikoista
Otetaan esimerkki: Suomen BKT on tänä vuonna noin 180 miljardia (180 000 000 000) euroa. Tämä tekee suunnilleen 34000 euroa per jokainen Suomalainen. Jos yksi ihminen kuolee, niin tämän välitön BKT:tä heikentävä vaikutus voidaan siis väittää olevan tuo 34000 €. Jos oletetaan, että tämä yhden ihmisen kuolema, esimerkiksi väkivallan uhrina, aiheuttaa negatiivisia kerrannaisvaikutuksia siten, että 10 muun ihmisen BKT-osuus putoaa puoleen, niin tämä heikentää BKT:tä kokonaisuudessaan osapuilleen 200000 euron verran. Jos nyt ehdotetaan toimenpidettä, jolla voidaan säästää tämä yksi ihmishenki, niin tämä näillä reunaehdoilla tällainen toimenpide saa maksaa enintään 200000 € vuodessa. Muuten sitä ei kannata kansantalouden näkökulmasta tehdä.
Ja näin olemme laskeneet ihmishengelle hinnan.
Tämä laskelma on tietysti vain yhdestä näkökulmasta tehty, suppea ja huomattavan yksinkertaistettu esitys aiheesta, eli siihen ei kannata jäädä jumiin. Kyse ei luonnollisesti myöskään ole nollasummapelistä. Jos teillä on parempia laskentamalleja, niin niitä saa esittää.
Otetaan toinen esimerkki: Meillä kuolee tieliikenteessä noin 400 ihmistä vuodessa. Jos ihmishengen hinta on ääretön, niin tämä tarkoittaa nähdäkseni silloin sitä, että kaikki liikenteestä saatava hyöty putoaa nollaan, jos liikenteessä kuolee yksikin ihminen. Ja ainut keino estää liikennekuolemat täysin on lopettaa liikenne kokonaan.
Jos ihmishengen hinnan tosiaan halutaan nähdä olevan ääretön, niin loppuun asti vietynä tämä ajatusmalli paradoksaalisesti johtaa siihen, että meidän kaikkien kannattaa vain käpertyä makuulle ja jäädä odottamaan kuolemaa. Muussa tapauksessa voimme vaikka vahingossa aiheuttaa jonkin toisen äärettömän arvokkaan ihmishengen menetyksen.
Ihmishengen hinnasta, sen arvosta ja näiden suhteesta voidaan ja pitääkin käydä keskustelua. Ideologisessa retoriikassa ihmishengen ääretöntä hintaa voidaan tietysti myös käyttää tehokeinona.
Lainsäädännön ja arkisen toiminnan ohjenuorana tämä ajatus kuitenkaan ei toimi.
Synkistä aiheista välillä muualle: Mitä Jokivariksen CD-soittimessa pyörii joulukuussa 2008.
Raskaampi rock ja metalli täyttävät 90% levyhyllystäni ja likimain saman verran koko kuuntelemastani musiikin skaalasta. Näiden lisäksi mukaan mahtuu Suomirockia, jonkin verran kotimaista popahtavampaakin tuotantoa ja pienenä kuriositeettina maininnan ansaitseva, lähinnä nuoruudenkaipuuta lääkitsevä 90-luvun ns. Eurodance, joka oli kova sana silloin kun ajokorttini oli tuore, en tuntenut itseäni vielä baareissa ikälopuksi ja koko maailma oli auki. Ulkomaista poppia, klassista tai muuta en käytännössä kuuntele ja vaikka pyrin olemaan avoin erilaisille mieltymyksille, niin iskelmästä saan pahasti näppyjä.
Vaikka kuuntelen musiikkia paljon, niin en edes yritä olla mikään asiantuntija tai edes ”vakava” harrastaja. Musiikki on mulle ihan puhtaasti fiilisjuttu, jos se tuntuu hyvältä niin ok, jos ei niin antaa olla. En myöskään osaa arvostella soittajien taitoja mitenkään analyyttisesti. Tietysti muusikoiden tekninen osaaminen ja kokemus näkyvät lopputuloksessa, mutta valitettavan usein tuntuisi olevan niin, että jonkin bändin vanhetessa ja porukan osaamisen kehittyessä (luonnollisesti) asenne, energia ja fiilis samalla laimenevat. Aika harvassa ovat ne bändit, joiden tuotanto pysyy tasaisen kuunneltavana vuosista ja vuosikymmenistä toiseen. Onneksi Suomesta löytyy paljon nuoria metallimuusikoita, joten niitä helmiäkin mahtuu joukkoon. Aloitetaan kuitenkin Suomen rajojen ulkopuolelta.
Disturbed – Indestructible on viimeksi ostamani levy ja siksi viime viikkoina eniten kuunneltu. Jenkeillä tuntuu olevan taipumus yliyrittää musiikinkin kanssa ja tehdä paljon mukaraskasta roinaa (ns. nu metal), jossa ollaan kovasti vihaisempia ja aggressiivisempia kuin mihin rahkeet riittävät. Koska mahtipontisuus ja rock-asenne kuitenkin toimivat minuun, niin osa tästä on hyvinkin kuunneltavaa. En tunne Disturbedia muuten kuin tämän viimeisen albumin osalta, joka kuitenkin tuntuisi kestävän kuuntelua ja vielä parantuvan matkan varrella. Kappalesuositus: Levyn nimibiisi ”Indestructible”.
Delain – Lucidity. Jonkun ex Within Temptation -hepun ja naisvokalistin (+ muutaman muun) kokoonpano. Mahtipontista, melodista, metalliin kallellaan olevaa materiaalia ja kaunisääninen naislaulaja, eli potentiaalia on täydelliseen suoritukseen. Levy on aavistuksen epätasainen, mutta muutaman helmen vuoksi sitä kuitenkin jaksaa kuunnella kerrasta toiseen. Kappalesuositus: ”Frozen”.
Dreamtale – Phoenix. Tamperelaista powermetallia ja muutakin. Dreamtale on ollut yksi pidemmän ajan suosikkejani. Vaikka tälle viimeisimmälle kiekolle laulaja taas vaihtui, Aholan Jarkon lähdettyä esittelemään paidatonta ylävartaloaan Teräsbetoniin, on taso pysynyt kovana kaikilla neljällä levyllä. Satunnaisesti levyillä vierailevat naisvokalistit tekevät hyvän säväyksen. Kappalesuositus: Yksi viime vuosien parhaita metalliballadeja ”No angels no more” (en löytänyt linkkiä tähän hätään), jossa toisena vokalistina on upeaääninen Netta Eklund.
Onkohan mulla jokin fiksaatio D-kirjaimeen, kun sillä D:llä alkavia esiintyjän nimiä tuntuisi löytyvän suosikeistani ja levyhyllystä paljon? Toisaalta on siellä paljon myös M-kirjaimella alkavia.
Machine Men – Circus of Fools. Kotimaista osaamista tämäkin, levy on jokseenkin epätasainen kokonaisuus, mutta energiaa riittää ja se näkyy positiivisella tavalla lopputuloksessa. Jos Machine Menin tuotantoa pitäisi verrata johonkin, niin ensimmäisenä tulee mieleen Iron Maiden (jota Masiinamiehet ovat coveroineetkin), joka taas on yksi niitä harvoja poppoita, joiden tuotanto on laatua likimain alusta loppuun. Kappalesuositus: ”No talk without the giant”.
Machinae Supremacy – Redeemer. Ruotsalainen omaleimainen metalliporukka, joka on ilmeisesti saavuttanut kulttimaineen netin joissain piireissä yhdistämällä Commodore kuusnepan pelimelodioita oikeisiin soittimiin ja metalliin. Tämä levy on kuitenkin ihan puhtaasti omaa tuotantoa ja SID käy vain piipahtamassa muutamassa kohdassa. Ei aivan tasavahva suoritus, mutta niitä muutamia huippuhetkiä jaksaa sitten kuunnella muunkin edestä. Laulajan ääni on persoonallinen, mutta ei ihan kovimpaan materiaaliin sopiva. Kappalesuositus: ”Through the looking glass”.
Usko on periaatteessa hyvä asia, usein parantava ja henkistä tukea tarjoava voima silloin kun se pysyy yksilön ja hänen jumalansa välisenä asiana. Siinä vaiheessa kun usko alkaa järjestäytyä, hakea yhtenäistä muotoa ja muuttua uskonnoksi, sillä on kuitenkin ehdottoman luonteensa vuoksi taipumus aiheuttaa ikäviä sivuvaikutuksia. En nyt kuitenkaan pura tätä enempää vaan otan käsittelyyn pari yksityiskohtaisempaa näkökulmaa uskoon ja ihmiseen.
Ensimmäinen minua askarruttanut asia on se, mikä pohjimmiltaan saa ihmisen hakeutumaan uskonnon piiriin. Lapset, henkisesti sairaat ja muut vaikutuksille alttiit ovat oma lukunsa, mutta tarkoitan tässä nyt aikuisia, täysivaltaisia ihmisiä. Millainen on se tarve, se elämästä puuttuva asia, joka saa ihmisen itse aktiivisesti hakeutumaan uskonnon pariin? Tämä on asia jota en oman kokemuspiirini pohjalta pysty käsittämään.
Olen kuitenkin antanut itseni ymmärtää, että merkittävä osuus tässä on oman kuolevaisuuden ja merkityksettömyyden pelolla. Merkityksettömyyttä vastaan on toki mahdollista käydä ilman uskontoakin, mutta kuolemanpelosta kärsivien kohdalla uskonnoilla on kyllä aika hyvä monopoli. Maallinen ja tieteellinen maailmankuva eivät kykene tarjoamaan tähän yksilölle juuri mitään muuta kuin elämän jatkamisen jälkeläisten kautta. Näitä kahta, kuolevaisuuden pelkoa ja merkityksettömyyden tunnetta, yhdistävänä tekijänä on nähdäkseni se, että ihminen joka näistä kärsii, ei pysty sietämään sitä tilannetta, että hänelle ei voida tarjota vastauksia kaikkiin kysymyksiin ja lohtua kaikkiin pelkoihin. Kun taas itseni kaltainen, uskonnoton ja tieteellisen maailmanselitykseen tukeutuva ihminen joutuu hyväksymään sen, että kaikkiin mieltä askarruttaviin asioihin ei ole olemassa oikeita vastauksia, tai kenties joihinkin kysymyksiin ei ole vastausta lainkaan. Esimerkkinä nyt vaikka se, mitä ihmisen tietoisuudelle, "sielulle", tapahtuu kuoleman jälkeen.
Hyvänä esimerkkinä uskontoon turvautuvan ihmisen ajatuksista on taannoin lukemani Pekka Virkamäen kirja Arka ja ahdas ismi, jossa hän kertoi laajasti kokemuksistaan Hare Krishna –liikkeessä. Kirjan alussa hän kuvasi sitä miten hän oli nuorena aikuisena kokenut, siten kuin minä sen ymmärsin, jonkinlaisen syvän tyhjyyden ja tarpeettomuuden tunteen ja lähtenyt hakemaan tältä pohjalta tarkoitusta ja selitystä maailmalle. Tähän "markkinarakoon" osui hänellä sitten tuttavien kautta tutuksi tullut Krishna-liike. Minä kykenen ymmärtämään tällaisen tarpeen järjen tasolla, mutta tunteen tasolla se on minulle täysin käsittämätön. En osaa keksiä asialle muuta selitystä kuin että uskonnosta lohtua hakevan ja yliluonnollisiin selityksiin uskovan ihmisen pääkopan sisäisten kytkentöjen täytyy olla joltakin merkittävältä osin erilaiset kuin minulla. Olen toki joskus teini-ikäisenä ja nuorempana esittänyt rukouksia kristinuskon jumalalle, mutta kyse oli enemmän yleisestä nuoren ihmisen epävarmuudesta ja 'ei siitä haittaakaan voi olla' –ajattelusta. En ole kuitenkaan koskaan oikeasti _uskonut_, siis siten kuin minä todellisen uskon ymmärrän, kristinuskon tai minkään muunkaan uskontokunnan jumaliin.
Tämä asia häiritsee ja mietityttää minua usein, eikä pelkästään uskontoon liittyen. Miten ulkoisesti niin samankaltaisten ihmisten sisällä voi olla jotain niin tyystin erilaista, erilaisia tarpeita, erilaisia tapoja käsitellä ärsykkeitä. Tämä on minulle oikeasti pelottava ajatus: Kuka tahansa vastaan tuleva, ulkoisesti itseni kaltainen ihminen, voi olla sisältä rakennettu siten, että en kykene ymmärtämään mitä hänen päässään liikkuu, samaistumaan häneen vaikka kuinka yrittäisin.
Toinen tämän kirjoituksen pääasioista liittyy tuohon aiemmin mainitsemaani kuoleman ja kuolevaisuuden pelkoon. Esimerkiksi kristinusko tarjoaa tähän vastaukseni sielun ja ikuisen elämän käsitteitä, jotka siis tarkoittavat sitä, että ihmisen ruumiin kuollessa tämä erillinen sieluksi kutsuttu tietoisuus jää elämään ja viettää ikuisuuden joko taivaassa tai helvetissä. Vastaavia, lineaarisia tai syklisiä, ikuisuuden käsitteitä tarjoaa myös suurin osa muista maailman valtauskonnoista. Minua häiritsee tässä tuo ikuinen elämä ja sen todellinen merkitys.
En pysty käsittämään ihmistä, joka on tosiaan miettinyt ikuisen elämän olemusta ja siitä huolimatta näkee sen hyvänä ja tavoiteltavana asiana. Tällä ei ole mitään tekemistä edes sen kanssa, missä sen ikuisen elämän viettää, vaan nimenomaan käsitteen "ikuinen" kanssa. Minulle ajatus ikuisesta elämästä, riippumatta tarkoittaisiko se taivasta tai helvettiä tai mitä tahansa muuta paikkaa, tuntuu hirvittävältä rangaistukselta. Olen joskus ajatellut, että voisi olla mielenkiintoista elää vaikka viisi tai kymmenen ihmisikää, mutta tämä tarkoittaa kuitenkin maksimissaankin alle tuhatta vuotta, joka on vielä suhteellisen käsitettävä aikajakso. Ikuisuus, siis loputon, päättymätön aika on käsite joka aiheuttaa minussa lähes pelkkää pelkoa. Ajatus ikuisesta elämästä on mielestäni puhdasta hulluutta. Ihan yhtä hirvittävä on joissain uskonnoissa esitetty toistuvan uuden syntymän ajatus.
Toisaalta taas, jos siellä ikuisuudessa en olisikaan minä sellaisena kuin nyt olen, vaan tämä ikuisesti elävä sieluni olisi jotenkin minusta eriävä ja rakennettu siten, että se kykenisi olemaan onnellinen ikuisesti, niin en silti pysty näkemään tätäkään vaihtoehtoa hyvänä. Tämä vaikuttaa mielestäni vähän samalta kuin joku kehottaisi minua hankkimaan lobotomian sillä perusteella, että sen jälkeen kykenisin olemaan onnellinen.
Ei siis ikuista elämää minulle kiitos. Mieluummin elän omalla tavallani sen ajan minkä täällä maan päällä kykenen ja vaivun sen jälkeen vapauttavaan uneen ja unohdukseen. Muut jatkakoon siitä mihin minä lopun.
Älykäs ihminen kysyy miten,
keksii uutta, rakentaa maailmaansa,
helpottaa elämäänsä, viihdyttää itseään.
Viisas ihminen kysyy miksi
ja mitä sen jälkeen.
Toivon viisasta ihmistä.
(Disclaimer: Käytän termejä "köyhä" ja "rikas" tässä siten kuin ne yleensä meikäläisessä keskustelussa ymmärretään. Termin "köyhä" voi halutessaan korvata termillä "pienituloinen" ja termin "rikas" termillä "suurituloinen" Todellinen, henkeä ja terveyttä uhkaava köyhyys, jossa jokainen päivä on taistelua pelkkien perustarpeiden täyttämiseksi, on vahvasti eri asia. Tällaista köyhyyttä esiintyy Suomessa nähdäkseni marginaalisen pienessä määrin)
Uskon periaatteessa vahvasti siihen vanhaan sanontaan, että "köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa". Jos käytettävissä on huomattavan rajallinen määrä rahaa, on järkevämpää ostaa harkiten, laadukasta ja tähdäten siihen, että ostetun tuotteen hinnan ja laadun suhde on mahdollisimman hyvä, sen sijaan että ostaisi aina absoluuttisesti halvimman. Sama periaate tietysti pätee silloinkin kun käytettävissä on näennäisen rajattomasti rahaa. Ero syntyy kuitenkin siitä, että rikkaalla on varaa ostaa uusi kertakäyttötuote vaikka joka viikko ja heittää samalla vanha roskiin, köyhällä taas tällainen menettely johtaa helposti syvenevään kurjuuden kierteeseen. Toisaalta rikkaat usein myös de facto ostavat kalliimpaa ja laadukkaampaa kuin köyhät, rahaa käytetään enemmän kun sitä on enemmän.
Kun hankittu tavara on laadukasta ja sen käyttöikä on pidempi, sitä päätyy kelvottomana jätteeksi vähemmän. Myös uuttaa tavaraa on tarve silloin valmistaa vähemmän. Eli tuotteiden elinkaaren molemmissa päissä vaikuttaisi olevan myös ekologisesti perustellumpaa ostaa kalliimpaa ja samalla laadukkaampaa.
Ensimmäinen ongelma syntyy hinnan ja laadun korrelaatiosta: Jos 20€ tuote on 2 kertaa parempi kuin 10€ tuote, niin 100€ tuote on enää harvoin 5 kertaa parempi kuin 20€ tuote. Missä kohdassa nousevalla hintajanalla siirrytään maksamaan paremman laadun sijasta ylellisyydestä, brändistä? Joissain tapauksissa korrelaatio voi olla jopa negatiivinen.
Toinen, isompi ongelma on se, että talouden kierto on kokonaisuus jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sen lisäksi, että mietitään mihin ja miten ihminen rahansa kuluttaa vai kuluttaako, olisi myös syytä ehdottomasti miettiä sitä, mistä ja miten hän rahansa hankkii. Jos ihminen hankkii elantonsa jostain sellaisesta toiminnasta, jolla ei ole välitöntä merkitystä perustarpeiden täyttämiseen tai yleisen hyvinvoinnin kasvattamiseen, niin silloin hänen työnsä on ympäristön näkökulmasta osa ongelmaa. Merkittävä osa nykyaikaisesta liike-elämästä, tavaran tuotannosta ja teollisuudesta on kuitenkin valjastettu keksimään ihmisille uusia kulutuskohteita, luomaan uusia "tarpeita" ja sitä kautta lisää taloudellista toimintaa, jonka määrä on nostettu itseisarvoksi.
En väitä olevani itse tässä suhteessa mitenkään hyvä ihminen, päinvastoin. Työskentelen IT-alalla ja vaikka tietoliikenteen voidaan katsoa periaatteessa parantavan ihmisten mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen ja siten edistävän hyvinvointia, niin valitettavasti nykyään suurimmaksi osaksi pyrimme kehittämään vekottimia ja palveluita, joita kukaan ei oikeasti tarvitse. Jos ihmisen halut ja tarpeet voidaan jakaa leipään ja sirkushuveihin, niin minun työni menee 90% sirkushuvien puolelle. Ihminen älykkäänä eläimenä toki tarvitsee myös sirkushuveja, leikkiä, mutta miten paljon, se on näkökulmakysymys. Jos näkökulmana on ympäristöhaittojen minimointi, niin silloin kulutukseen perustuvat sirkushuvit täytyy myös vähentää minimiin.
Kulutusvalinnoilla voi vaikuttaa ns. ekologiseen jalanjälkeensä osin merkittävästikin, mutta ympäristön ja usein myös oman pitkän tähtäimen hyvinvoinnin kannalta ehdottomasti paras valinta on olla kuluttamatta. Tämä tarjoaa mahdollisuuden olla hankkimatta rahaa ja sitä kautta mahdollistaa vähemmän talouden kierrosta riippuvaisen elämän ja keventää taloudellisen toiminnan maapallolle aiheuttamaan taakkaa. Tämän ei ole tarkoitus olla kannanotto elämänsä tarpeettoman kurjistamisen tai minkäänlaisen sosiaalidarwinismin puolesta, vaan yksinkertaisemman, kiireettömämmän ja vähemmän rahan ja tavaran, tienaamisen ja kuluttamisen ympärillä pyörivän elämän puolesta. Uran rakentamisen, paremman palkan ja statuksen tavoittelun ja maailman sekalaisella roinalla täyttävän kulutuksen hyvänä vaihtoehtona voisi olla vapaaehtoinen tahdin hiljentäminen, stressittömämmän ja pienempipalkkaisen työn hakeminen ja aikansa ja energiansa käyttäminen oman tai läheistensä elämänlaadun parantamiseen muilla tavoin taloudellisen kilpailun sijaan. Yleisesti käytössä oleva termi on "downshifting", sitä voi koettaa Googlettaa.
Pointti on joka tapauksessa se, että talouden oravanpyörässä mukana roikkuminen on hyvä kyseenalaistaa jossain vaiheessa ja miettiä, mitä oikeasti haluaa ja tarvitsee. Itse mietin asiaa usein ja paljon, mutta rohkeus ei ole vielä riittänyt merkittävien ratkaisujen tekemiseen.
Sain tänään luettua loppuun Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousun. Tuo kirja vanheni pöydälläni poikkeuksellisen kauan, melkein kolme kuukautta, vaikka olen tyypillisesti lukenut vastaavia noin 500:n sivun opuksia helposti kahdessa tai kolmessa illassa. Syynä tähän olivat pääasiassa kirjan herättämät voimakkaat tuntemukset. Usein jo muutaman kymmenen sivun lukeminen aiheutti voimakasta vitutusta, vihaa, pelkoa tai surua, vähän tilanteesta ja tekstistä riippuen.
Uskoisin nyt ymmärtäväni, miltä Neosta tuntui Matrixin alussa. Olen jo pidemmän aikaa ollut siinä käsityksessä, että tämän päivän maailmassa ja erityisesti globaalissa, ”vapaassa” taloudessa on jotain pahasti ja perustavanlaatuisesti vialla ja tämä kirja oli minulle se ”punainen pilleri”, joka antoi epäilyksille selkeän muodon ja kontekstin. (ja juu, olen tietoinen että Matrix on fiktiota. Vertaus on kuitenkin mielestäni osuva).
Vaikka Kleinin teos ei olekaan tiukan tieteellinen eikä kaikilta osin edes objektiivinen kuvaus tilanteesta, niin sille on kuitenkin luettava ansioksi se, että Klein on selkeäsi kahlannut läpi kunnioitettavan määrän lähdemateriaalia, vetänyt siitä merkittäviä ja uskottavia johtopäätöksiä ja tiivistänyt kirjaansa oleellisen. Kirjojen takakansitekstit ovat usein enemmän tai vähemmän harhaanjohtavaa markkinointimateriaalia, mutta tässä tapauksessa olen kyllä vahvasti samaa mieltä takakannessa siteeratun kommentin kanssa siitä, että ”tämän pitäisi olla pakollista luettavaa”.
Koska Suomalaiset ovat pääsääntöisesti olleet tähän mennessä globaalin kapitalismin ja kilpailutalouden voittajien joukossa, niin meidän näkökulmastamme kirjassa kuvatut vapaan markkinatalouden ja kilpailun nimissä tehdyt kauheudet, todellisen demokratian halveksuminen ja jopa tarkoitukselliset kansanmurhat voivat tuntua etäisiltä. Siitä huolimatta meidänkään yhteiskunnassamme ei tarvitse kovin kauaa hakea esimerkkejä siitä, miten meitä viedään vähitellen kohti kapitalistista ihanneyhteiskuntaa, jossa liike-elämän menestyminen nostetaan itseisarvoksi, jolle kaikki muut arvot ovat alisteisia.
Onneksi tämän voimakkaasti eriarvoistavan kehityksen luonnollisena vastavoimana löytyy yhä suuremmassa määrin ihmisiä ja yhteisöjä, jotka kyseenalaistavat tämän kehityksen ja hakevat aktiivisesti muutosta.
Mielestäni tässä oleellisen vastakkainasettelun voi tiivistää yhteen kysymykseen: Kumpaa palvelemaan me haluamme yhteiskuntaamme rakentaa ja kehittää, ihmistä vai yrityksiä?
Kulutusjuhlan kaupunki vs. haja-asutus -keskustelun inspiroimana raapustelin seuraavan vuodatuksen:
- Vuodatus alkaa -
Uskon, että tämä maailma on kiihtyvällä vauhdilla luisumassa ns. viemäristä alas. Ihmiset (mukaan lukien allekirjoittanut) ovat itsekkäitä ja ahneita elukoita, joiden äly ja tekninen taitavuus yhdistettynä edellä mainittuun elukan luontoon tulee aiheuttamaan ekokatastrofin vailla vertaa. Kysymys ei ole enää siitä, kohtaammeko loppumme maailmanlaajuisessa tuhossa, kysymys on vain siitä milloin se tapahtuu ja miten suuren osan muusta elollisesta ihminen vie mukanaan.
Tästä perspektiivistä keskustelu siitä, pitäisikö Suomalaisten asua maalla, pientalolähiöissä vai kerrostaloissa, ja mikä on näiden eri asumismuotojen ympäristökuormitus, on hyödytöntä paskanjauhantaa.
Ihmisiä on jo nyt rajusti liikaa maapallon kantokykyyn nähden. Joka muuta väittää, joko ei ole katsonut ympärilleen, pettää itseään tai kuuluisi hoitoon. Keskustelu siitä, miten voimme taata mahdollisimman miellyttävän elinympäristön nykyiselle 6 miljardille tai joskus tulevaisuudessa kenties 10 tai 15 miljardille ihmiselle ja suojella samalla parhaiten ympäristöä, on hyödytöntä ja vaarallista paskanjauhantaa.
Todellisen ympäristöajattelun pitää lähteä siitä kysymyksestä, miten tehokkaimmin ja nopeimmin pystymme vähentämään ihmisten määrää ilman, että tuhoamme sen vähänkin ympäristön mitä ihminen ei vielä ole kosketuksellaan saastuttanut. Lähtökohtana voisi olla vaikka se, että jokainen Suomalainen pidättäytyy hankkimasta enää yhtäkään lasta siihen saakka, kunnes maailman väkiluku on pudonnut alle miljardin. Tämähän ei luonnollisesti riitä mihinkään, mutta sen jälkeen meillä olisi edes jonkinlaista moraalista selkärankaa lähteä viemään samanlaista ajattelua maailmalle.
Joku tehokas kulkutauti, joka tappaa vain ihmisiä, voisi olla myös hyvä juttu. HIV on ihan hyvä alku, mutta valitettavasti liian vaikeasti tarttuva ja hitaasti tappava. Maailmanlaajuinen ydinsota olisi tietysti tehokas, mutta sen jäljiltä loppuisi ihmisen lisäksi liian monen muunkin lajin taival.
- Vuodatus loppuu -
Edellä oleva edustaa kyllä meikäläisellä ihan todellista synkimpien hetkien ajatusmaailmaa, mutta ihan oman mielenterveyteni ja sosiaalisen ulottuvuuden säilyttämisen tähden en julkaise tällaisia ajatuksia juuri koskaan tai missään.
Kuitenkin tämä pohjavire aiheuttaa yleensä rajuhkon vitutuksen silloin, kun joku nykyaikaisen yhteiskunnan palvelujen piirissä elävä ihminen alkaa esitelmöidä siitä, miten hänen valintansa ovat ympäristön kannalta niin paljon parempia kuin jonkun toisen valinnat, esimerkkinä nyt vaikka tämä erilaisten asumismuotojen ympäristövaikutusten vertailu. Minä en suostu tuntemaan mitään erityistä huonoa omaatuntoa omista valinnoistani, ja käytännössä juuri kellään nykypäivän Suomalaisella ei ole varaa tuntea suurta moraalista ylemmyyttä omistaan. Koko moderni länsimainen yhteiskunta on rakennettu sillä tavoin, että mukana olo siinä yhteiskunnassa kuormittaa ympäristöä suhteettomasti, vaikka pyrkisit aina valitsemaan pienimmän pahan tien. Paluu luontaistalouteen, elintarvikkeiden ja muiden välttämättömyyksien tuotanto mahdollisimman lähellä käyttäjiään, kaiken kansainvälisen kaupan ja tavaroiden paikasta toiseen kuljettamisen lopettaminen ja oman lähiympäristön kanssa sovussa eläminen, yhdistettynä ihmisten määrän asteittaiseen vähenemiseen voisivat vielä meidät pelastaa, ei juuri mikään muu. Kaikki tänä päivänä muodissa oleva ”viherajattelu” ja ”ympäristönsuojelu” on merkityksetöntä hienosäätöä, jonka tarkoitus on vain antaa siinä mukana oleville ihmisille parempi omatunto.
Kaikki edellä kuvaamani on tietenkin pelkkää utopiaa, en hetkeäkään usko että tuollainen ideaaliyhteiskunta voisi enää toteutua. Se vaatisi ihmisluonnon perusteellista remonttia ja se taas on mahdollista vain äärimmäisen hitaasti evoluution kautta. Haluan kuitenkin sanoa yhteisesti kaikille yksityisautoiluani arvosteleville cityviherhipeille ja muille kaupunkilaisuudestaan ylemmyyttä tunteville:
Jos ette ole valmiita luopumaan kaikesta modernin yhteiskunnan krääsästä ja muuttamaan maalle ja siirtymään luontaistalouteen, niin pitäkää sitten vittu turpanne kiinni, teidän valintanne eivät pelasta ympäristöä yhtään sen enempää kuin minunkaan!